tiistai 13. lokakuuta 2015

Hoitaja on hoitaja, myös vapaa-ajalla - vai onko?

Lähihoitaja.

Se on se tyyppi, joka hoitaa Sinun äitiäsi, isääsi, siskoasi, veljeäsi; isovanhempiasi, serkkujasi, tätejäsi ja setiäsi. Ystävääsi tai puolisoasi. Se on se tyyppi, joka on läsnä ja kuuntelee, auttaa parhaansa mukaan kun Sinulla on vaikeaa ja huoli omasta rakkaastasi on kova. Se on se tyyppi, joka suruviestin saatuasi on tukena ja lohduttaa. Se tyyppi, joka on vierelläsi, halaa ja koskettaa, vaikka ei mitään sanoisikaan. Mä olen se tyyppi. Olen sitä töissä, ja pyrin hoitamaan hommani niin hyvin, ettei tule sanomista. Kuuntelen haukut, otan vastaan iskut. Kestän arvostelun, kestän valitukset - töissä. Missä menee siis raja työn ja vapaa-ajan välillä? Työajoissa, vaiko väsymyksen määrässä? Mä olen se tyyppi, joka kestää pitkään ja paljon, se joka vastaa puhelimeen "odottaisitko hetken, mä en osaa nyt sanoa mutta selvitän ja soitan sulle sitten takaisin". Soitankin takaisin. Joskus nopeammin, ja joskus kiireellisimpien asioiden jälkeen. Jos en enää itse ehdi, delegoin homman seuraavalle. Hoidan hommani, vaikka joskus palkkiona on nyrkki silmään, potku palleaan tai sylkeminen kasvoille. Koska mä olen lähihoitaja, ja oikeesti tykkään työstäni.

Mutta. Se ISO mutta. Mä olen vapaa-ajalla ihan tavallinen Riikka. En lääkäri, jolla on vastaus jokaiseen vaivaan, tai ohje miten toimia. Ihan vaan Riikka. Mulla on tavalliset ongelmat, tavallinen arki. Mietin ihan tavallisesti mitä tänään syötäisiin, mikä päivä ehdin siivota, mikä päivä ehdin pestä pyykkiä. Vapaa-ajalla mä en muuta haluakaan, kuin olla se tavallinen Riikka. Unohtaa hetkeksi työasiat, olla miettimättä seuraavan päivän suihkulistoja tai mitään muutakaan työpaikkaan liittyvää. Uskon, että moni muukin tällä alalla haluaa sitä. Saada oikeuden olla vapaa-ajalla tavallinen pulliainen, ilman velvollisuutta muista.

Seuraava asia, mitä sanon, ei ole kohdistettu kenellekään. Ei sinulle, joka viime viikolla kysyit neuvoa, tai sinulle, joka juuri äsken kaupassa tulit hakemaan lohdutusta. Joillekin saattaa tulla yllätyksenä, mutta ei se hoitajakaan aina jaksa. Se tyyppi on kuitenkin vain ihminen. Ymmärrän, että suru rakkaasta on raastavaa. Paha olo, ikävä, pelko, kaikki ne sekavat tunteet syö ihmistä. Kuitenkin niitä olisi parempi käsitellä jossain muualla, kuin maitohyllyllä, tai kassalla, varsinkaan sen hoitajan kanssa joka on itsekin silloin vapaalla.

Mä en halua olla se tyyppi, joka sanoo "sori, mutta mä en nyt millään vaan jaksa". Enkä mä niin voisikaan sanoa, koska se on epäkohteliasta. Yhtälailla on kuitenkin epäkohteliasta olettaa, ettei meillä hoitajilla olisi omaa elämää, ja että vapaa-ajallakin halutaan vatvoa muiden asioita. Tai että Alkoon kävellessämme ansaitsisimme kummastelua ja "vitsiä" siitä, että "sähän olet hoitaja, oikea sisar hento valkoinen. Etkai sä nyt viiniä osta". Kiitos kysymästä, ostan, koska meilläkin on se vapaa-aika, jolloin meillä on oikeus syödä, juoda ja tehdä mitä haluamme. Palomiehillä on se oikeus. Palkanlaskijoilla on se oikeus. Meillä hoitajillakin on se oikeus. Meillä olisi myös oikeus sanoa teille, että palataan asiaan seuraavan kerran kun olen vuorossa, mutta edelleenkin, kukaan ei halua olla töykeä.

Joten ystävät, omaiset, lapset tai sisarukset: me hoitajat autamme teitä, ja rakkaitanne, koko sydämellämme. Me hoivataan ja huolletaan, ollaan lähellä ja jutellaan - töissä. Tietysti silloin, jos takana on jo monta vuotta kestänyt hoitosuhde, jolloin opitaan tuntemaan toisemme ihan ihmisinä - tilanne voi silloin olla eri. Mutta niin pitkään, kun me hoitajat emme itse aloita keskustelua Sinun rakkaastasi kassalla tai siellä maitohyllyllä, niin ethän sinäkään. ♥ Me eletään kyllä tilanteiden mukaan, mutta kuten jo aiemmin sanoin; aina ei vain jaksa. Eikä tarvitsekaan jaksaa. Takana voi olla rankka vuoro, tai muista syistä johtuva huono päivä. Uskon, että kaikki arvostavat tälläistä "kultaista keskitietä", jossa pidetään raja työpaikka- ja vapaa-aikaminän välillä. Eikö niin?


Hymyillään kun tavataan!

Riikka

Ps, mitä mielipiteitä teiltä löytyy asiaan?

4 kommenttia:

  1. Mut se on vaa tää hoitoala sellainen, sä oot hoitaja periaatteessa vaan 8h työpäivänäs, mut sua pidetään koko ajan hoitajana. Kun tuut kaupassa vastaan, omainen/potilas yhdistää sut heti siihen hoitajan rooliin. Ei sitä välttämättä ymmärrä että sä oot myös ihminen vapaa-ajalla. Helppo yhdistää empaattiseen ja ihanaan hoitajaan. Potilas muistaa (miinus osa dementikoista) sun lempeän kosketuksen, sanat ja ilmeet. Omaiset muistaa miten kohtelet niitä ja miten vastaat mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Jos sut muistetaan noin kaupassa, sen voi hyvin ottaa tavallaan myös kehuna. Koska sä oot jääny sen mieleen tosi positiivisesti sillon, ei ne muuten lähestyis sua noin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin oikeassa olet, enkä ite kyllä edes tajunnu tota toista puolta :) joskus tietyt tilanteet vaan tuntuu kurjalta, varsinkin silloin kun itellä on huono päivä. Ku ei haluais pahoittaa kenenkään mieltä sillä, ettei hirveesti jaksais kiinnostua just sillä hetkellä. Mutta onneks *kop kop* näitä ei ihan joka viikko tapahdu :D kiitos kommentistasi! :)

      Poista
  2. Jos kakskymppisenä jo ahdistaa noin paljon ammatinvarjopuolet, niin suosittelen uran vaihtoa. Olethan kerennyt olla työelämässä jo, ehkä kolme vuotta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän ne toki aina ahdista, mutta mieluusti silti pitäisin vapaa-aikani omanani. Toki jos sä tykkäät siitä, että kaupassa tms tullaan avautumaan jne niin se on sinun asiasi :) ja uraa vaihdan ennenkuin leipiinnyn totaalisesti, kuten osa vanhemmista. Mutta vielä ihan hyvällä fiiliksellä mennään, ajoittaisia kyllästymisiä lukuunottamatta :) eiköhän niitä kaikille tule tai jos ei niin upeeta!

      Poista

Nettiä koskevat samat lait kuin muutakin elämää, pidetään se mielessä kommentoitaessa.