maanantai 28. syyskuuta 2015

Day 6 & 7: Reykjavík

Kuudentena päivänä startattiin matkan viimeiselle etapille, eli Brekkulækurista Reykjavíkiin. Matkaa tuli ihan kiitettävästi, ja kun lähdettiin niin tiellä oli ihan armoton sumu! Oikeesti, ei nähty yhtään mitä edessä on, joten vauhtikaan ei ollut mikään päätä huimaava. Pysähdyttiin matkalla huoltsikalle tankkaamaan niin auto kuin ihmisetkin, ja just kun oltiin päästy sisälle alkoi satamaan. Eli viimeisestä reissupäivästä tuli koko reissun kurjin sään puolesta. Muutoinhan matkalla oli paistanut lähinnä vaan aurinko.

Saavuttiin hotellille joskus puolen päivän jälkeen, ja aikamme seikkailtuamme saatiin auto parkkiin. Yövyttiin Midgardur nimisessä hotellissa, joka oli aika keskellä Reykjavíkiä. Hotla oli uusi, eikä sitä olleet turistit vielä kerenneet sotkea. Me päätettiin jättää hotelliyö viimeiseksi koko reissulla, koska mikäs sen mukavampaa kuin lopettaa matka hotellin isoihin, pehmeisiin sänkyihin ja valkeisiin lakanoihin? Tai aloittaa viimeinen päivä kunnon hotelliaamupalalla, puuroineen kaikkineen? Niin, meidänkin mielestä se oli aika passeli ratkaisu.

Mutta niin, kun oltiin saavuttu hotellille jo 12 maissa, eikä saatu huoneita ennen kello 14, päätettiin keksiä tekemistä. Allekirjoittaneella oli tässä vaiheessa hermo ihan vaan pikkuisen tiukalla, kun kuume teki tuloaan hirveän päänsäryn kanssa. Päätettiin lähteä tappamaan aikaa yhteen ostoskeskukseen, mutta edellämainituista syistä johtuen mua ei kiinnostanut pätkän vertaa. Kierreltiin siellä kumminkin se pari tuntia, kunnes palattiin takaisin hotlalle, vietiin kamat ja talsittiin viereiseen pitseriaan hakemaan pitsat. Devitos oli paikan nimi ja just sillä hetkellä ei mikää oo koskaan näyttänyt niin hyvältä. Pitsat syötyämme (ja mukaan otettuamme..) äiti ja iskä halusivat lähteä koluamaan Reykjavíkiä ristiin rastiin, mutta mua ja veljeä houkutti enemmän kainalossa oleva pitsaboksi ja hotlahuone. Itse kaivauduin vällyjen alle, luin kirjaa ja mussutin pitsaa ihan tyytyväisenä, sateisen Reykjavíkin hiljentyessä. Kuudes päivä oli siis oikeastaan pelkkä siirtyminen paikasta a paikkaan b, ja seuraava, eli viimeinen päivä oli se tapahtumarikkaampi.


Aamulla siis mentiin nauttimaan siitä kaivatusta hotelliaamiaisesta; löytyi niin hedelmäpöytää, puuroa, kananmunia, nakkeja & lihapullia, erilaisia patonkeja ynnä muuta leipää. Ja kuultiinpa ensimmäistä kertaa myös suomea koko reissun aikana. Kieltämättä oli hämmentävää tajuta ymmärtävänsä mistä tyypit keskustelivat, kun koko viikon muuten oli ollut täysin pimennossa muiden puhuessa.

Aamupalan jälkeen löhöttiin hetki hotellihuoneessa, kunnes pakattiin kamat ja luovutettiin huone siinä 12 maissa. Auto me jätettiin vielä hotlan parkkikselle, ja lähdettiin kiertämään keskustassa jalan. Jos Reykjavíkista pitää nostaa jokin tietty asia esille, nostasin mä värikkyyden. Katutaidetta oli tosi paljon, samoin taloissa oli käytetty kirkkaita värejä. Tietyllä tapaa tuli mieleen Tallinna ja sen pienet putiikit, kojut ja kujat. Tosi symppis paikka.





Reykjavíkin keskustasta löytyy tosi paljon yksityiskohtia, kuten yllä oleva porttikongin portti, jossa oli hanskojen pikadeittipysäkki. Eli löytyneet hanskat tuotiin tuohon, ja noin yksinkertaisella kyltillä siitä saatiin hauska pieni taideteos, joka elävöitti kaupunkia tosi kivasti.

Sekä tietysti kaupungista löytyi sitä katutaidetta, mikä oli oikeesti hienoa eikä mitään suttuja seinillä. Esim alla oleva kotka oli ihan tajuttoman suuri, ja siihen oli selvästi käytetty aikaa ja vaivaa. Yksi katu oli maalattu sateenkaareksi, yhdestä seinästä löytyi miehille kolme erilaista kravaatin sidontaohjetta ja tiettyyn aikaan päivästä katu suljetaan autoilta vetämällä pyöräportit kadun yli. Pienellä vaivalla kaupungista oli saatu todella kotoisa.






Aikamme talsittuamme alkoi nälkä jo voittamaan, eikä siinä muu auttanut kun alkaa metsästää ravintolaa. Päädyttiin Fiskfeladig nimiseen paikkaan ja voi juku, kyllä kala vaan voi maistua hyvältä! Rafla itsessään oli aika hämyinen, mutta se oli tupaten täynnä ihmisiä ja sehän on aina hyvä merkki. Ainoan miinuksen annan siitä, että meteli oli tosi kova. Siis niinkun oikeesti kova. Alakerrasta tulevat äänet kaikuivat yläkerrassa, ja koska pöytiä ja ihmisiä oli paljon kuului joka puolelta kovaäänistä keskustelua ja naurua. Sai siinä itsekin korottaa ääntään mikäli halusi toisen kuulevan mitä sanoit. Ruoka itsessään oli herkullista, joten 4½/5 jos haluaa arvosanoja antaa.


Syönnin jälkeen otettin suunta kohti autoa, sillä kello tikitti jo sen verran että piti startata auto ja matkata kohti Blue Lagoonia. Se olisi meidän viimeinen pysäkkimme ennen lentokentälle paluuta, koska lentomme lähtisi vasta klo 1 yöllä.

Blue Lagoon. Islannin ehkä kovin turistirysä, jossa pystyi helposti kuulemaan montaa eri kieltä (itse kuulin espanjan, venäjän, ranskan, saksan, brittienkun, jonkun kiinamongeruksen, ruotsin ja meidän oman suomen..) ja jonne kannattaa ehdottomasti varata liput etukäteen. Me saavuttiin sinne joskus klo 15 jälkeen, ja siellä oli iloisesti kyltit odottomassa "olemme täynnä, tältä päivältä lippujen myynti loppunut". Kiva homma hei! Kysyttiin siinä sitten työntekijältä että mitäs nyt tehdään kun tilanne on se että yöllä lähdetään kotiin ja haluttais kovasti käydä pulikoimassa. Tyyppi opasti meidät aulaan ensin annettuaan meille siniset rannekkeet. Hän sanoi, että sisään mennään nyt värikoodien mukaan, ja ensimmäisenä on keltaisen porukan vuoro. He olivat odottaneet pääsyä laguuniin jo klo 13 asti? Kysyin, nopeutuuko homma yhtään jos netistä ostaa lipun nyt, ja myyjän mukaan meillä olisi silloin varaus 2 jonossa, ja päästäisiin sisään sitten kun jommassa kummassa tulisi meidän vuoro. Eli varattiin netistä sitten liput klo 17 alkavaan varaukseen, mutta onneksemme värirannekejono liikkui nopeammin ja päästiin 45 minuutin odottelun jälkeen pukkareihin.





Alueena laguuni oli paljon isompi kuin Mývatnissa, mutta toistan itseäni; mä tykkäsin pienemmästä paljon enemmän. Olihan tuo laguuni siis todella hieno paikka, vesi oli ihanan lämmintä ja ilmaisia mutanaamioita sai tehdä niin paljon kuin sielu sieti. Mutta esim siinä missä Mývatnissa vesi viileni äkisti, niin tuolla se saattoi kuumeta todella paljon, vaikka liikuit vain metrin verran eteenpäin. Ei ollut kerta eikä kaksi kun eteenpäin meniessäni kirkaisin, kiroilin ja hypin muutaman askeleen taaksepäin. Olipahan muilla ympärillä olevilla hauskaa kun manasin ronskilla suomella veden kuumuutta!

Alueella oli myös saunoja, vesiputouksia ja luolia, joihin oli vapaapääsy. Rakennuksessa oli myös ravintola, mihin halutessaan pääsi syömään. Hinnoista sen verran, että tuonne oli saatavilla eritasoisia "paketteja" joista halvin oli aikuiselta se 35€, jolla sait pukukaapin ja pääsit sisään, ja kallein oli 165€ mihin sisältyi sisäänpääsyn lisäksi hierontoja ja kasvohoitoja yms muuta tilpehööriä. Tosiaan kun siellä oli  "spa" alue yhdessä nurkassa, lilluit siis lämpimässä vedessä samalla kun sait selkähieronnan? Mikäs siinä, se on varmaan sellaista rentoutumisen äärirajoille viemistä.

Suosittelen kyllä käymään tuolla, mikäli Islannissa pyörähdät. Lentokentältä siihen oli alle puolen tunnin ajomatka. Mutta ole viisas, ja varaa lippu etukäteen jo vaikkapa kotona.

Siinäpä oli meidän Islannin reissu! Hirveesti vaan hyvää sanottavaa, enkä kyllä kadu tippaakaan että tuli lähdettyä. Parasta oli tottakai seura, mahtava luonto ja uskomattomat kokemukset.

Iceland, forever in my heart.

Riikka


lauantai 26. syyskuuta 2015

Húsavík, valaiden valtakunta

Iltaa kaikille! Mitäs teidän lauantai iltaan? Omaani kuuluu Uuno Turhapuro, hyvä valkkari, tuoreet sämpylät ja hyvä ruoka. Viikko on muutenkin sujunut vallan loistavasti, meidän perheen uusin tulokas syntyi toissapäivänä ja nyt sitten odotellaan muutama kuukausi että saadaan baby kotiin. ♥ Töissäkin on sujunut mukavasti, uuden listan nyt alkaessa pääsen takaisin kesätyöpaikkaani, mistä olen enemmän kuin innoissani (hyvästi jokapäiväinen päänsärky!) ja viilenevät ilmat on innostaneet taas lenkkipoluille. Tänäänkin askel oli niin kevyt, että juostessa tunnuin vain liitävän eteenpäin. Life is good.

Vielä olisi muutama Islanti postaus julkaisematta, ja järjestyksessä tämä olisi päivä numero 5, mutta koska tuon päivän kuvamateriaali keskittyi vain Húsavíkin valaisiin ja mereen, niin päätin postauksessa keskittyä vain siihen. 

Käytiin tuona päivänä myös Akureyrissä, jota sanotaan pohjoisen Islannin "pääkaupungiksi". Isompi kaupunki, mistä löytyy jopa ostoskeskus! Pysähdyttiin siellä tankkaamaan taas autoa ja syömään, ennenkuin jatkettiin matkaa kohti majapaikkaa.Viides yö oltiin kumminkin Brekkulækurissa, majapaikkana toimi majatalo, joka järjesti pitkiä issikkavaelluksia mikäli ne varaa etukäteen. Erityisesti saksalaisten suosiossa paikka tuntui olevan, ja omistajapariskuntakin puhui sujuvasti saksaa. Tuolla syötiin myös kunnon kotiruokaa, mitä oli tuohon mennessä jo tullut ikävä; perunamuussia ja lihapullia! Ja oli muuten hyvää. 



Mutta Húsavík! Mývatnista sinne oli suhteellisen pieni lenkki, alle 100 km yhteensä. Paikkana se oli pieni, käytännössä vain satama ja sen ympärille rakennetut ravintolat, museot ja majatalot. Hirmu söpöhän se paikka kokonaisuudessaan oli. Húsavíkissa toimi kaiken kaikkiaan 3 eri valaiden bongaus firmaa, mutta me päädyttiin alkuperäiseen North Sailing Whale Watchingiin. Lueskelin TripAdvisorista suosituksia kaikista kolmesta, ja tykästyin tämän firman tapaan lähestyä valasta ja kohdata se elävänä luontokappaleena, ei ihmisten viihdykkeenä. Ja oman kokemukseni perusteella voin todellakin suositella kyseistä puljua, ei mitään moitteen sanaa,



Merellähän on tunnetusti kylmempää, joten saatiin kunnon kalastus/pilkkihaalarit päälle, eikä kylmä päässyt yllättämään. Opas puhui sujuvaa englantia, selkeästi ja hitaasti jotta kaikki ehtisivät kuulla mistä puhuttiin. Sää suosi meitä koko kolmen tunnin ajan, eli 9-12 välillä. Aluksi oli tosin pilvistä, mutta puolessa välissä aurinko tuli esiin ja sitten tulikin jo melkein kuuma noissa haalareissa.

Húsavíkin lahti on idyllinen paikka valaille ruokailla ja synnyttää poikaset. Siellä nähdään näihin aikoihin miekkavalaita, mutta yleisimmät ja ympäri vuoden bongattavissa olevat valaat ovat ryhävalas (humpback whale) ja lahtivalas (minke whale). Samoin delfiinejä näkee tuolla kuulemma todella paljon. Hyvällä tuurilla voi bongata myös sinivalaan tai kaskelotin, eli varsin monta lajia lahdessa vierailee.




Me nähtiin vain tämä yksi ryhävalas, mutta kuten monessa muussakin, tässäkin määrän korvasi laatu! Kyseinen ryhis oli vielä poikanen, ja varsin utelias sellainen. Hänellä ei ollut mikään kiire pois meidän laivan luota, vaan hän ui laivan ali, puolelta toiselle ja esiintyi meidän iloksemme. Milloin vilkutteli evillään meille ja milloin vilautti komeaa pyrstöään. Tuli oikein lähelle että saatiin ottaa hänestä hymykuvat. Ihan uskomaton otushan valas on, ja vaikka tämä kyseinen kaveri oli vielä pienimmästä päästä niin olihan se silti ihan tajuttoman iso!




Nähtiin myös useempi eri parvi delfiinejä, jotka oppaan mukaan olivat kaikki saalistus reissulla. Tässä vaiheessa aurinko alkoi paistamaan, ja saman yhtiön purjevene tuli kanssamme ihailemaan iloista pikku valasta. Meri oli koko reissun ajan todella tyyni, joten rentoutuminen onnistui ainakin jos ei muuta. Ainakin siis mulla, koska oon pikkulapsesta asti tykännyt olla merellä.



Kokemuksena tuo retki oli varmaankin sellainen, jota ei ikinä tule unohtamaan. Harvoinhan sitä pääsee noin lähelle valasta, varsinkaan valaan omasta tahdosta. Eli ihmiset hyvät, jos joskus, ikinä, milloinkaan teille tulee mahdollisuus lähteä kyseiselle retkelle, niin menkää. Hinnatkaan ei olleet niin pahoja mihin oltiin varauduttu: aikuiselta 59€, 7-15 vuotiaalta 24€ ja alle 7 vuotiaat ilmaiseksi retkelle. Once in a lifetime kokemus, ellei vallan hurjaksi heittäidy ja ala valasbongariksi! Itse unelmoin vielä miekkavalaiden näkemisestä luonnossa, mutta ehkä vielä joskus..

Tälläistä tällä kertaa!

Riikka


perjantai 18. syyskuuta 2015

Day 4: Mývatn

Hellurei taas jälleen! Muutama Islanti postaus olis vielä jäljellä, vaikka nyt onkin tuntunut ettei tahdo aikaa riittää mihinkään "ylimääräiseen". Töissä on mennyt hyvin, jatkuvaa päänsärkyä lukuunottamatta. Se on sääli, koska tykkään paljon itse paikasta, työkavereista ja esimiehestä. Mutta eihän kaikki voikaan olla "täydellistä", muuten olis jo liian hauskaa! Ja kuten mulle yks asukas totesi tässä männä viikolla "ei teilllä hoitajilla kuulu olla hauskaa". Jos edes kumminkin joskus? Eikö? No ei sitten.

Mutta niin! Neljäntenä päivänä lähdettiin Egilsstadirista ajoissa, kuten jokaisena aamuna ja suunnatiin kohti Mývatnin aluetta. Mývatn on oikeastaan järvi, jonka ympärille on muodostunut kylä, nähtävyydet, luonnonkylpylät yms. Alueesta meille oli kerrottu, että se on "luontorikkainta" aluetta koko Islannissa. Eli löytyy niin kuumia lähteitä, rikki- ja laavakenttiä, tulivuorten kraatereita kuin myös jäätikköä ja metsää. Kaikkea siis tiivistetysti yhdellä alueella. Egilsstadirista lähtiessä ajettiin ensin monta kilometriä alas laaksoon, ja sen jälkeen oli yli 5 km nousua ylöspäin. Enkä nyt siis tarkoita että noustiin 5kmn korkeuteen, vaan että viiden kilsan ajan noustiin aika lailla ylöspäin. Kaikki varmaan tajusi sen? En tiedä paljonko noustiin ylös, mutta korvat meni useamman kerran lukkoon.

 "and whither then? i cannot say."


Matkan varrelta bongatiin Dettifoss ja päätettiin poiketa siellä, kun kerran ohi ajeltaisiin. Foss siis tarkoittaa putousta, ja ne oli kartalta helpoimmat bongata. Dettifoss on muuten Euroopan voimakkain putous, mutten tiedä miten se voimakkuus sitten mitattiin.. Komea se kumminkin oli. Samalla alueella oli myös Selfoss, minkä ulkonäöstä mä itse tykkäsin enemmän.




Yllä siis Dettifoss, yksi suuri putous ja alla taas Selfoss josta tuli vähän Niagara mieleen. Selfoss oli myös hevosenkengän mallinen, matalempi ja "hiljaisempi" kylläkin. Selfossin vieressä oli useita pieniä putouksia, jotka syntyivät pienemmistä jokipätkistä.


Putouksilta lähdettiin ajamaan kohti Mÿvatnia pienen (miltei kahden tunnin..) seikkailun jälkeen. Luin autovuokraamon infolapuista, että lähellä olisi toinenkin luonnonnähtävyys, ja että sinne pääsisi samaa tietä kuin putouksille. Kyseessä olisi vain hiekkatie mutta taas, kun nyt siellä päin oltiin niin mikä jottei. Lähdettiin ajamaan sitä pirun hiekkatietä. Ajettiin ja ajettiin, sekä kirottiin sitä miten kuoppainen voi tie ollakkaan. Auto oikeesti hytkyi ja pomppi, ja siis mainittakoon ettei meillä ollut mitään maasturia vaan ihan tavallinen farkkumallinen auto.. Tunti ajettiin sitä kinttupolkua eteenpäin ajatuksena "ei me nyt enää käännytä" kunnes tien katkaisi jättimäinen lätäkkö. Ei uskallettu lähteä kokeilemaan kuinka syvä se mahdollisesti on, joten jouduttiin kääntämään auto ympäri ja palaamaan. Ainoa pulma oli, että tie oli niin kapea ettei auto mahtunut ympäri. Peruuteltiin siis hyvän matkaa sitä kuoppaista tietä, kunnes löydettiin kohta joka oli vähän leveämpi. Nälkäkin siinä matkalla tuli, joten kaivettiin evääksi otetut nakit ja leivät esiin. Itse tilanteessa ei hirveesti naurattanut, mutta nyttemin oon saanut kuulla jo kuittailua siitä miten "Riikka halus nähä vähän nähtävyyksiä"... He he ja sillee. Hauskinthan tässä hommassa oli se, ettei sillä tiellä olisi saanut ajaa muutakuin maasturilla. Huomattiin se kyltistä kun päästiin takaisin.

Kunnon tielle taas päästyämme, ajateltiin vaan jatkaa suoraan majapaikkaan. Matkan varrelle sattui kuitenkin joku tulivuoren paineidenpurkausalue, enkä pysty sanoin kuvailemaan sitä löyhkää mikä tuolla oli. Paljon pahempi kuin Geysireillä, siis ei luoja oikeesti. Niin oksettava katku, eikä hommaa helpottanut sekään että ilma oli sakeanaan pienistä kärpäsistä! Meille kerrottiin, että Mývatnissa on kaksi vaihtoehtoa; joko viettää aikaa ilman ainuttakaan kärpästä, tai viettää aikaa niiden kaikkien kanssa. Välimaastoa ei ole. Ja me tietty saatiin nauttia niiden kaikkien seurasta.



Tuonne ei onneks tehty pitkää pysähdystä, vaan jatkettiin matkaa suht. nopeasti. Ajettiin siitä sitten suoraan majapaikalle, vietiin kamat huoneisiin ja levättiin hetki. Vatsat alkoi kurnimaan ja täkäläinen luonnonkylpylä houkutteli. Ravintolaa siis metsästämään ja sen jälkeen pulikoimaan! Mývatn Nature Baths on laguuni, johon pulppuaa vettä maan alta, ja jonka tulivuori on lämmittänyt. Ja pakko myöntää, mä tykkäsin tuosta pienemmästä paikasta enemmän kuin Blue Lagoonista, josta kerron myöhemmin lisää. Vesi oli 38-41 asteista, ei mitään hirveän syvää mutta voi että niin mukavaa. Oli ihana vain nauttia lämpimästä vedestä ja rentoutua ihan kunnolla. Vaikka reissulla ei tullut kylmä oikeastaan kertaakaan, niin oli noi lämpimät altaat sellaisia "ahh" fiiliksen aiheuttajia. Ehdottomasti yksi asia, mikä jokaisen tulee testata Islannin reissulla!




Tarpeeksi rentouduttuamme ajeltiin takaisin majatalolle pienempiä teitä pitkin, ja nähtiin tulivuoren purkauksien jälkiä. Oli laavakenttiä, laavametsää, maanjäristyksessä syntyneitä railoja ja vaikka mitä. Tuo alla oleva kuva on yksi esimerkki siitä, miten tyylikkäästi maanjäristys saa revittyä umpikallion rikki. Ja kuvassa näkyvä sumu on muuten kuuma lähde tuolla railon pohjalla, mutta siinä oleva vesi on himpun verran liian kuumaa uimista ajatellen..



Mývatnin järvialue oli hurjan kaunis, ainakin noin auringonlaskun aikaan. Värit oli lämpimiä, ja puut toi maisemaan ihan erilaista pehmeyttä kuin aiemmin matkalla. Islannissahan ei puita, saati metsää, pahemmin ole. Parilla paikalla oikeastaan. Alueella olisi ollut varmasti vaikka ja mitä nähtävää vielä, oppaissakin sanottiin että sinne pitäisi varata 2 päivää. Meille tämä yksi oli kumminkin riittävä, ja nukkumaan käytiin hyvin, sekä odottavaisin mielin. Seuraavana aamuna tehtäisiin pieni lenkki Húsavíkin kautta, ja veikkaan että ainakin isillä oli sen suhteen tosi hyvät fiilikset..

Riikka

torstai 10. syyskuuta 2015

Day 3: Egilsstaðir

Kolmantena päivänä matka jatkui Höfnistä kohti Egilstadiria, joka olisi suunnilleen puolessa välissä koko reittiä. Kartasta katottiin aamulla, että vaihtoehtoina on ajaa rannikkoa ja fjördejä, eli vuonoja pitkin, tai sitten ottaa oikopolku vuorten yli. Lähdettiin ajamaan gps:n mukaan, nauttien kauniista rannikkomaisemasta.

 "let them a journey new begin, until it joins some larger way."


Tien varrella tuli näköalatasanne Atlantin rannikolle. Pysähdyttiin ja autosta ulos astuessa kasvoihin iski suolainen meri-ilma. Sitä oli hyvä hengittää, ja kuunnella samalla aaltojen pauhua. Oltiin tuossa nauttien ja venytellen varmaan kymmenisen minuuttia, ja katseltiin edessä näkyvää vuoristoa. Eikun siis takaisin auton kyytiin ja matkaan.



En tiedä, millaisia vuonoja Norjassa on, joten en pysty vertailemaan. Islannissa ne olivat pitkiä, useita kymmeniä kilometrejä yhteen suuntaan ja toiseen sama matka. Siinä missä sillan rakentamisessa olisi selvitty 10 kilsalla, niin nyt kiertämisellä meni 40 kilsaa. Kyllähän noita silti ihan mielellään katseli, lahdelmat olivat tyyniä ja vuori vastarannalla heijastui veden pinnasta.

Vuonoissa oli muutamia taloja, ja tuo alla näkyvä musta, pikkuinen mökki oli jotenkin tosi hellyyttävä näky. Pieni talo preerialla tuli lähinnä mieleen. Mutta siis kattokaa tota maisemaa! Takapihalla kohoaa vuoret, ja etupihalta pääsee mereen uimaan. Aika jylhä tontti, vai mitä sanotte?



Me päädyttiin menemään vuorten yli. Tie oli hiekkatie, mutta se näytti olevan hyvässä kunnossa, ja olikin. Ylhäältä aukesi tosi upeat maisemat. Tuli taas ihan epätodellinen fiilis, varsinainen fantasiamaisema.

Yhdellä levähdyspaikalla oli kaunis, pieni vesiputous.  Me ei tuolla viivytty kovin kauaa, vaan jatkettiin matkaa korkeammalle. Korkeammalla sitten pysäytettiin auto, ihmeteltiin maisemaa ja otettiin perhepotretti. Itse kävin myös vähän istumassa "maailman laidalla", tai ainakin se siltä tuntui.

Mulla oli matkalukemisena Taru Sormusten Herrasta trilogia, ja uskokaa huviksenne, lukukokemus oli piiiiiikkasen eri kun kotisohvalla. Noi maisemat herätti tarinaa henkiin ihan eritavalla, ja loi siihen oman pikku twistinsä. Oli aika nappi valinta reissuun.



 "but I at last with weary feet where many paths and errands meet"


Egilsstadirissa me yövyttiin paikallisen seurakunnan tiloissa, ainakin oletan niin koska meidän huoneet oli samalla tilassa alttarin, penkkirivien ja raamattujen kanssa.. Meininki oli ainakin pyhää jos ei muuta! Koska oltiin tällä kertaa perillä jo 12 jälkeen (matkaan meni paljon vähemmän aikaa kun oltiin varauduttu) päätettiin käydä tutustumassa Egilsstadirin kaupunkiin. Ajettiin siis sinne ja no, se oli nopeesti nähty. Ravintoloita paikassa oli kyllä muutama, me käytiin syömässä sellaisessa ku Salt. Ruoka oli hyvää, ja samasta paikasta sai erikoiskahveja, kakkuja, smoothieita jne.

Egilsstadirista löytyy myös uima-allas, jonka lämmitys hoituu yllättäen tulivuoren voimalla. Niin ja kyseessä on muuten ulkouimala. Ulkona oli "lämmintä" n. 6 astetta, mutta siellä me uikkarit päällä sipsuteltiin uimaan. Ison altaan vesi oli varmaankin jotain 25-26 asteista, mutta sitten sieltä löytyi myös kaksi mukavaa pikku allasta, joiden lämpötilat olivat 38-40 ja 39-41. Niissä kelpasi köllötellä!

Uimasta tultiin takaisin majapaikkaan, ja mä aloin valmistautumaan illan vaellukseen. Varasin siis majapaikan pitäjän kautta vaelluksen Gaedinga nimiselle yritykselle. Ajaksi oli merkitty tunti, mutta kellon mukaan me ratsasteltiin lähemmäs puolitoista tuntia.



Vaellukselle meitä lähti yhteensä varmaan 8 ratsukkoa, ja minä ja vetäjä Stefan oltiin ainoat, jotka oli tyyliin koskaa istuneet hevosen selässä.. Ajattelin aluksi että "tosi kiva, tulee varmaan huisin hauskaa köpötellä" mutta oikeesti tulikin iha sika kivaa! Maastot oli tosi mahtavat. Ratsastettiin jokien yli, vesiputouksien ohi, metsässä ja arolla. Mun ratsu oli Oscár, ja hän oli isoin issikka jonka oon ikinä nähny. Yleensähän issikka on joku 130-135 korkee, niin Ossipa oli 145-150. Huvitti pikkasen, kun mun takapuoli oli muiden ratsastajien olkapäiden kohalla! Voisin kehua Oscária vaikka kuinka paljon, mutten jaksa uskoa että ketään niin hirveästi kiinnostaa se, miten rakastuin islanninhevoseen.

Sen voin kertoa, että kun tultiin kotiin päin vaellukselta, tultiin hyvälle tien pätkälle ja Stefan sanoi mulle että "mene sä edeltä muiden kanssa, mä tuun passaten perässä. Saat laukata". No minähän olin että jes, huikkasin muille että nostan laukan. Nautin siitä kun heppa pisti parastaan, nauttien selkeesti nopeemmasta vaihteesta. Tuuli tuiversi kasvoissa, maisemat vilisi ohitse kunnes... takaa alkoi kuulumaan "wouwouwou". Hidastin ja katoin taakseni, niin eiköhän kaikki pollet olleet lähteneet johtohepan mukaan. Siinä oli vaan sellanen pikkuriikkinen juttu, ettei ne pysyneet isomman issikan tahdissa. Olin ihan varma että joku ensikertalainen on tippunut kyydistä mutta yllättäen kaikkien naamalla oli leveä hymy ja "let's do that again" . Ei me sitten kuitenkaan tehty, vaan käveltiin loppumatka. Pääasia oli että kaikilla oli ollut hauskaa!


Takaisin majapaikalla oltiin vasta  joskus kymmeneltä, ja nukkumaan pääsin lähempänä yhtätoista kun suihkut oli varattuina.. Mutta kyllä kuulkaas nukutti hyvin!

Riikka